perjantai 27. maaliskuuta 2015

going back

Tänään tuli sitten ostettua lentoliput Koreaan. En oo ihan varma miten tässä näin pääs käymään, enkä taatusti oo vielä edes tajunnut että oon ihan oikeasti menossa takaisin. Onhan miun tehny mieli mennä käymään jo pitemmän aikaa, kun on aika ikävä niitä ihmisiä. Ja nyt sitte ku tuli kevät niin tulee kaikki muistot mieleen. Siitä tuli nimittäin tällä viikolla tasan vuosi ku menin ekan kerran Koreaan.

Tosiaan nyt oon menossa kolmen viikon päästä sellaselle puolentoista viikon reissulle. Oli hieman extempore päätös tämä, yleensähän ne lentoliput hankitaan vähintään paria kuukautta enne reissua (ainaki tälläset kalliimmat). Niiku sanoin oon jahkaillu että meniskö vai eikö menis, ni helmikuussa tavotin viimein Moonchanin facebookista jonka kanssa sitte juteltiin, ja Moonchan sai miut suostuteltua aika hyvin :D Se on matkustettava nyt tai vasta syksyllä, koska mahdollisten kesätöiden takia on parempi mennä ennen toukokuuta (ja sitä paitsi toukokuussa on koreassa jo ihan liian kuuma hahah). 

Ihan vaan meinasin Seoulissa hengailla ja tavata kavereita, sekä mennä sit kans viideks yöks Gokseongiin koululle. Tää on ainakin tän hetkinen suunnitelma. Viestittelin reksin vaimon kanssa tossa yks päivä ja kyselin että onko niillä mitään ihmeellistä silloin vai voinko tulla käymään, niin ne siellä innostu ja sano että ilman muuta ja viivy iha nii kaua ku haluut :) Keksin niille jo mukavat pienet tuliaisetkin mitkä aion viedä täältä Suomesta sinne ;) on hauska huomata mite ekaa kertaa mentäessä en tienny yhtää mitä ostais niille lahjaks, mut nyt ku tuntee ne ihmiset on tosi helppo keksiä pientä vietävää. 

Oon ihan super innoissani tästä, oon haaveillu takas menemisestä siitä lähtien ku palasin Suomeen, ja oon kuvitellu mahdollisia tilanteita ja tapahtumia päässäni aina unettomina öinä. Toisaalta voin kuvitella hyvin miten asiat tulee menemään reissussa, mutta toisaalta taas korealaiset osaa yllättämisen taidon, ja sen lisäksi asiat on kuitenki muuttunu vuoden aikana. Eikä sitä nyt normaalistikaan kaikki mee suunnitelmien mukaan.

Siks miusta myös tuntuu että miuta jännittää vähintään yhtä paljon ku viime kerrallakin, ellei enemmänki. Ekalla kerralla sitä vaan hyppäs rohkeasti tuntemattomaan alottaen puhtaalta pöydältä, mut tällä kertaa miulla on jo siellä historiaa ja ihmissuhteita, mikä on toki plussaa. Jännittää se silti että mikä on muuttunu, ollaanko edelleen yhtä hyviä kavereita vaikka aikaa on kulunu eikä olla pidetty yhteyttä nii usein ku haluis jne... Ja se että ketä kaikkia siellä sitte tapais, pystyykö ees tapaamaan kaikkia ketä haluis. Kaikkee tällästä turhaa jossittelua mitä tykkään harrastaa :D

Suurimmaks osaks oon kuitenkin vaan innoissani enkä malttais oottaa. Onneks siihen on vaan kolme viikkoa! Se ei oo aika eikä mikään. Ootan erityisen innolla koululle menemistä, koska siellä on enää kaks miun entisiä oppilaita + kolme tuttua lapsosta, mutta muuten siellä onki sitte monta uutta kasvoa. Ootan innolla niitten uusienki oppilaiden tapaamista ja niihin tutustumista. Sen lisäks koulua on vähä siivottu ja uudistettu, ainakin näkemieni kuvien perusteella. Jos kaikki menee hyvin ni pitäis tulla tosi kivat neljä päivää siellä!

Tottakai ootan myös shoppailua ja ihan vaan koreassa olemista. En vielä tiiä miten aion päiväni Seoulissa viettää, mutta voipi olla että meen ihan fiilispohjalla etenki ku en tiiä vielä jos/kun treffailen kavereita että milloin ja kenen kanssa ja missä.

Vielä ois kolme viikkoa aikaa odottaa ja tehdä loputki matkasuunnitelmat, majapaikan varaamiset sun muut. Luultavasti voisin kyllä punkata Jihyen luonakin mutta mieluummi ehkä kuitenki yövyn guest housessa enkä myöskään haluu olla vaivaks. Nähtäväksi jää toteuttaako Korea edelleen miun jokaisen toiveen ;)


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

after korea

Nyt näin parin kuukauden jälkeen oon jo täysin sopeutunut takaisin elämääni Suomessa. Ja jotenki oon ihan tismalleen samassa tilanteessa ku vuosi sitten (paitsi toisin ku vuos sitte, en oo ens keväänä menossa koreaan). Mutta siis elämän tilanne täysin sama. Tuntuu melkein ku sitä vuotta ei ois kulunu ollenkaan, ja toisinaan korea tuntuu niin kaukaselta täällä kotisuomessa. Tuntuu myös tosi kaukaiselta muistella sitä miltä tuntu kun oli vasta lähdössä. Se on niin erilaista olla nyt se kuka on kokenut sen, se keneltä tullaan kysymään millaista oli.

Aluks kotiutuminen oli hankalaa. Ekat päivät oli hirveitä. Jet lag sai miut nukahtamaan ysiltä illalla ja heräämään kolmelta aamuyöllä. Kesti viikko enne ku sain unirytmin normaaliks. Vielä koreassa ollessa sitä oli suht innoissaan tulemaan Suomeen ja oli vähän koti-ikävääkin ku ties et on pian menossa. Mutta Suomessa sitä sitte tajus että eipä täällä mitään ihmeellistä ole. 

Taisin olla aika masis ekat kaks viikkoa. Halusin vaan takas koreaan, kaikki oli niin outoa suomessa. Miulla meni melkein kuukaus kokonaan toipumiseen. Elikkä kaikki työ tulevat vapaaehtoset ja muut maailmanmatkaajat; varatkaa paljon aikaa kotiutumiseen. Ihan yhtä lailla iskee kulttuurishokki omassa kotimaassa jos on kauemmin poissa. 

Eniten miulla on ikävä korealaista ruokaa. Kaikki koreassa oleskelleet sanoo näin ja se on ihan totta! Aitoa aasialaista ruokaa ei suomesta, ainakaan lappeenrannasta, saa vaikka kiinalaisia ravintoloita löytyy peräti kolme kappaletta. On myös hauska huomata miten maku on muuttunu. Enne koreaa en välittäny sweet and sour kastikkeista mut korean jälkeen oon hulluna niihin. Chili ei myöskään tunnu samalla lailla. Korealaista riisiä ei voita mikään!!! Se riisi mitä meillä koulussa syötiin oli maailman parasta! 

Enough about food. Ruuan kanssa hyvä kilpailija on miun oppilaat. Miulla on kamalan ikävä kaikkia niitä suloisia naamoja! Pääsispä niitten kanssa hengailemaan. Onneks ollaan pidetty yhteyttä facebookin ja kakaotalkin kautta. Ekan kuukauden aika ikävä oli hirveä, mutta nyt sekin on jo lieventyny. Dohon kanssa vaihetaan edelleen kuulumisia joka viikko ja näin ollen tiiän mitä siellä tapahtuu. 

Jännää on että miun korea parantu huimasti suomeen paluun jälkeen. Parhaiten osasin aina kuullunymmärtää ja loppupuolella puhua, mutta nyt kumpaakaa ei voinu tehdä joten oli pakko opetella kirjottamaan sanat oikein. Aluks olin tosi hidas mutta nykyään pystyn kirjottamaan pitkät selitykset. Sinänsä uutta sanastoa en kai oo niin paljon oppinu nyt suomessa, lähinnä miten ne sanat kirjotetaan, lauseiden muotoa ja taivutusta jne. 

Kokemuksena tää koko homma oli aivan mahtava! Ehdottomasti suosittelen kaikille kiinnostuneille. Korealaiset on uskomattoman vieraanvaraisia ja tekee paljon sen eteen, että sinä tuntematon ulkomaalainen tuntisit olosi hyväksi heidän kotimaassaan. Sain paljon kaikkea hyvää enkä kokenut ollenkaan mitään erityisen pahaa, vaikken väitäkään että koko ajan olis elämä ollut pelkästään ihanaa. Olin tosi onnellinen siellä ja viihyin erittäin hyvin, sain paljon uusia ystäviä ja tapasin paljon hirveän ihastuttavia ihmisiä. Korea on miulle nyt vähän kuin toinen koti eikä sitä enää osaa katsoa turistin silmin. Vapaaehtoisen elämä koreassa on oikein maukasta ja hyvää aikaa. Ainut ongelma mielestäni oli, että projekti oli liian lyhyt. 3kk jälkeen en todellakaan ollut valmis lähtemään vielä kotiin. 

Tolla tavalla kun menee maailmalle sitä odottaa aina oppivan itsestään ja elämästä ja kaikesta paljon uutta you know what I'm talking about. Ja vaikka siellä oppiikin älyttömän paljon asioita, miulle ainakaan ei valjennut yhtään sen paremmin että mitä tahdon tehdä elämälläni. Se oikeastaan pahentaa asioita kun ihastuu tuolla lailla toiseen kulttuuriin ja maahan, koska sitten sitä on taas kahden vaiheilla. Siks alussa sanoinki että tuntuu ku aikaa ei ois kulunu ollenkaan, koska oon edelleen yhtä tietämätön kun lähtiessänikin.

Sen mitä siellä kyllä oppii - usko tai älä, omasta kulttuuristaan. Huomaa paremmin millasta suomessa on ja oppii myös arvostamaan sitä mistä tulee paremmin. Sitä tajuaa että ihmiset on perusominaisuuksiltaan ihan samanlaisia kaikkialla maailmassa ja kaikkialla eletään tavallista elämää. Silti se, missä syntyy ja kasvaa on se, mikä merkitsee eniten. Ja ainahan tuollainen kokemus kasvattaa ihmisenä.

Aion aivan varmasti mennä koreaan uudelleen, vaikka vaikea sanoa vielä milloin. Toivottavasti lähiaikoina (ja tällä tarkoitan parin vuoden skaalaa) Hongdaesta tuli miun lempipaikka Seoulista ja on niin kiva aatella miten hyvin siellä osas jo liikkua. Seuraavan kerran kun menee, ei oo enää kömpelö ensikertalainen. 


last days in korea

Oon ollu nyt yli 2kk Suomessa ja nyt vasta on tarpeeks intoa tulla kirjottamaan tänne loput sanottavat. Kiitos Allianssin miun blogilla on paljon lukijoita ja jotku saattaa haluta kuulla miten tarina loppuu ja muuteskin. 

Viimeset päivät koululla meni aika sumussa ja liian nopeesti. Miusta tuntuu että parina viimesenä päivänä vasta oppilaittenki tajuntaan alko iskeytyä että hei toi tyyppi lähtee täältä kohta ja ne selvästi käytti kaikki tilaisuudet jutella ja leikkiä miun kanssa. Viimenen päivä niitten kanssa oli sunnuntai päivä ja sillon jostain syystä oli ulkohommia. Ei ihan se miten oisin halunnu viettää viimesen päivän mutta tuossahan tuo meni :D Vasta illalla ruuan jälkeen alko meiän erityisohjelmat. Miulle ja Weipinille soitettiin taas rumpuja ja bändi esitti jopa kolme biisiä (<3) sekä katottiin meistä tehty video. Mitkään näistä ei tullu yllätyksenä koska viime päivät olin viettäny tiiviisti koululla joten tiesin mitä siellä tapahtu. Viime kerrasta viisastuneena otin kameran mukaan ja asetin sen tyhjälle penkille kuvaamaan koko ohjelman. Ihme kyllä en pahemmin itkeny ohjelmaa seuratessa! Itku tuli vasta sitten kun reksi laitto kaikki vuorotellen sanomaan meille jotain, kiitokset sun muuta. Oli kamalan surullista kuunnella kun toiset sanoo että oispa kiva jos saatais pitää teidät täällä. Etenki Jiminin kanssa itkettiin, meistä oli tullu niin läheisiä. Moonchan piti ihanan pitkän puheen enimmäkseen miulle, josta selvis että se on koko tän ajan nähny enemmän miun lävitse ku oisin koskaan osannu arvata. Se ties miten paljon tein töitä niitten eteen ja se arvosti sitä. Loppujen lopuks Moonchanista tuli miulle yks läheisimmistä ja tärkeimmistä henkilöistä siell. 


Lopuks mentiin ulos, jonne pimeys oli jo laskeutunut, ja sytytettiin iso kokko ja kuunneltiin musiikkia. Mie ja Weipin saatiin sytyttää se yhessä ja olo oli ku jollai olympia soihdun kantajalla. Se oli kyllä hauskaa. Kaikki yhessä vaan hengailtiin siinä kokon ympärillä ja me Jiminin kanssa tanssittiin :D poikien kanssa leikkisästi vitsailtiin ja Yeongsun kanssa oli ehdottomasti tehtävä bro hug koska aina lyötiin toisiamme :D mjoo hieno opettaja minä kyllä! 


Seuraavana päivänä me kaikki lähettiin juna-asemalle yhdessä. Oppilaat suuntas kotiin ja mie Weipinin kanssa lähettiin punkkaamaan Dohon kotiin. Sen isä on erityisen vieraanvarainen ja halus ottaa meiät luokseen. Junan ravintolavaunussa hengailtiin vielä yhdessä, mut sit oli pakko sanoo viimeset heipat (noh, muille paitsi Doholle tietty). Oli kamala kattoo poikien surulliset hymyt ku ne vilkutti miulle. 


Doholla Dohon isä vei meitä erilaisiin nähtävyyksiin mitä sillä puolella Koreaa nyt oli. Nehän asuu Jeonjun Jinan kaupungissa, ja Jeonju on yksi erittäin suosituista kaupungeista. Nähtiin kaikkea jännää ja otin paljon kuvia, syötiin hyvää ruokaa. Välillä kävin viimesen kerran koululla josta mentiin Weipinin kanssa Seoulissa käymään viimesessä järjestön tapaamisessa, jossa syötiin yhdessä ja jaettiin todistukset. Siinä hyvästeltiin kaikki vapaaehtoistyöntekijät, Weipin mukaan lukien. On yllättävän rankkaa lyhyen ajan sisällä hyvästellä paljon ihmisiä. Nyt oli kaikkien aika erota. Jokainen lähti omaan suuntaansa. Osa jäi vaan pariks päiväks shoppaamaan ja osa vähän pidemmäks aikaa matkustelemaan.


Minä itse hyppäsin jälleen junaan ja lähdin takaisin punkkaamaan Doholle ja vietin siellä viimeset puoltoista viikkoa. Käytiin edelleen eri paikoissa ja joinaki päivinä vaan hengailtiin, mikä sopi miulle oikein hyvin. Sitten, 20 päivä kesäkuuta, oli aika lähteä kotiin.



maanantai 2. kesäkuuta 2014

bye bye Busan team

Nykyään joka päivä on nii täynnä tekemistä ettei oo aikaa tehdä mitään muuta. Tuntuu et ois kamalasti hommaa, pitäis kirjottaa järjestölle raportti, suunnitella viimeset päiväni koreassa, suunnitella tälle viikolle leipomista, suunnitella joka päivälle enkun tunti ja sen lisäks viel löytää aikaa päiväkirjan ja blogin ja kirjeen kirjottamiselle. Yleensä ei oo paljo aikaa ja sit jos on, eilenki illalla olin nii väsyny ettei silmät pysyny auki. 

Eilenki vaikka oli sunnuntai en saanu mitään noista hoidettua koska olin viettämässä aikaa muitten kanssa. Tänään kuitenkin kiitos vesisateen ja maanantain lukujärjestyksen miulla on paljon vapaata. Aika usein ku kirjotan blogia mainitsen että sataa vettä. Se ei suinkaa johdu siitä et täällä koko ajan satais vaan siitä et se on ainut hetki jollon on aikaa :D

Noin viikko sitte Busanista tulleet vaihto-oppilaat lähti. Ne asu meiän kanssa kolme viikkoa joten viimesenä iltana ne esitti meille korealaista traditionaalista rumpumusiikkia ja meiän bändi soitti niille biisin. Hyvästelemisen tunnelma ja se fakta ettei miulla itelläkään oo aikaa enää paljon jälellä sai kyyneleet silmiin. Siinä ku istuin kattomassa mite miun pieni Moonchan laulo niin upeesti ja muutki soitti niin hienosti en voinu olla itkemättä ku aattelin miten kohta en nää niitä enää. Noh, se ei tietenkää muilta jääny huomaamatta ja esiintymisen jälkeen pojatki tuli kysymään et miks ihmees itket XD vähän myöhemmin ku jaettiin ajatuksia tästä kokemuksesta myös Weipin ja reksin vaimo kyynelehti miun kanssa, joten en oo ainut!

Seuraavana aamupäivänä ennen ku Busan tiimi lähti tehtiin tämä oikeasti ihana kirjoita nimesi lappuun ja pistä eteenpäin ja jokainen kirjottaa siulle siihe jotain, pienen viestin yms. Joillekin oppilaille miulla ois paljonki sanottavaa, mut ehtii tässä vielä. Jo sillon kuitenki sain sanottua kaikille kiitos että olitte miulle niin mukavia. Iteki sain muutamat tosi herttaset viestit. Lähes kaikki koreaks mut onneks miun korean taso on tarpeeks hyvä ymmärtääkseni ne ^^ miun alkuperästen kolmen poikaoppilaan käsialat tunnistan vaikka pimeessä huoneessa puolsokeella silmällä ja niiltä sainki kaikkein ihanimmat viestit. Moni sano et siun täytyy tulla uudestaan käymään ja viime aikoina oon kuullu monesti "älä mee". Enkä mie tahtoiskaan. Tai lähinnä haluisin käydä suomessa ja tulla takas/tulla pian vierailulle mut ku lentoliput maksaa niin paljon. Ja vaikka pääsen käymään kaikki ei tuu olemaan täällä enää enkä tuu asumaan näitten ihmisten kanssa enää.

Mitä Busanin tiimiin tulee, sitä pientä suloista koiranpentumaista poikaa Yonhoa lukuunottamatta en niitä lapsia oikeestaan ikävöi, täällä on nyt taas ihanan rauhallista XD niitten opettajaa on kyllä ikävä. Yeonji ope on miuta vaan kolme vuotta vanhempi ja saman henkinen ni tultii tosi hyvi juttuun ja meil oli tosi hauskaa yhessä. Sitä naista miulla on kyllä ikävä!

Muuten oon yrittäny nauttia näistä viimesistä viikoista normaaliin tapaan ajattelematta sitä miten vähän aikaa on enää jälellä. Kelit on ollu super lämpimät, joka päivä yli 30 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Ulkohommia on tuskasta tehdä sillä jo yheksältä aamulla on nii kuuma. Onneks ollaan siirretty osa ulkohommista tehtäväks aamulla seittemältä enne aamupalaa ni päiväl ei tarvi tehä nii paljo. Joka päivä myös käydää oppilaitten kaa uimassa läheisessä lammessa. Siel vesi on jo tosi lämmintä ja poikien kaa on kiva leikkiä vesisotaa. 

Viime aikoina ollaan virkattu oikeen urakalla koska myöhemmin aiotaan myydä ne. En oo varma pääsenkö osallistumaan myymiseen koska aikaa ei tosiaan oo paljon ja markkinoita ei järjestetä joka viikonloppu mut on silti kiva virkata tietäen että niistä on jopa jotain hyötyä. Yks päivä opetin jopa poikia virkkaamaa mut Dohoa lukuunottamatta kaikki luovutti XD Doho sai jopa yhen valmiiks asti. 

Lisäiltiin toisiamme facebookissa kaveriks ja eilen pojat meni kaupunkii pelihuoneisiin ni sieltä sitte tuli facebookin kautta viestiä "Meri i love you" - "eikä, Yunho hyung kirjotti ton!" ahaha :D oon näyttäny niille miun siskoista kuvia ja kaikki sanoo ettei näytetä yhtään samalta. Hah! viimein joku muukin näkee sen.

Tosiaan miulla on enää pari viikkoa koreaa jäljellä, ja pahinta on et tää on oikeestaan viimenen viikko tässä koulussa näitten oppilaitten kanssa koska ens viikolla kaikki oppilaat lähtee taas viikoks kotiin. Epäreilu maailma riistää miulta viimesen viikon pois :/ pitää vaan nauttia joka hetkestä ja viettää lasten kaa mahollisimman paljon aikaa!

lauantai 24. toukokuuta 2014

just another saturday


Kesäpäivä. Ulkona on ku saunassa olis. Niin se taitaa kyllä olla vähä niin myös siellä suomessa. Kuumuudesta huolimatta iltapäiväkävely tekee hyvää, etenkin ku aurinko ei paista kunnolla ja matkan varrella voi pysähtyä kastelemaan varpaat joessa ja loikoilemaan riippumatossa. Minkään näköset ötökät ei oo toistaseks häirinny tunnelmaa, eikä viime kerralla nähdystä vihreästä käärmeestäkään oo tietoa. Löysin koulun lukuisten kirjahyllyjen seasta Pikku prinssin, jota lukiessa osa iltapäivästä kului. 

"Minulla on ikävä Doho hyungia", Yonho sanoi aamupäivällä perunoita kuoriessa. En voi muuta kuin yhtyä tuon pojan sanoihin. Niin miullakin. Toissapäivänä vierailin Do Hon kotona toista kertaa kun käytiin viemässä Doho kotiin muutamaksi päiväksi. Dohon isä ois halunnu et jään pitemmäks aikaa kylään, mut ei, meiän piti palata takaisin koululle. Ensi kerralla. Mutta milloin?

Vielä on viikkoja jäljellä ennen Suomeen paluuta, mut jo nyt palaaminen sekä innostuttaa että kauhistuttaa. Koska se lähenee ja teen lähes päivittäin sen virheen että selaan facebookista kavereiden kesäisiä tilapäivityksiä ja kuvia, niin vaikka täällä on ihan samalla tavalla turkasen kuuma kesä sitä ikävöi vähän Suomeen. Oon monesti nähny unta et meen suomalaiseen kauppaan ostamaan ruokaa korin täydeltä. Ei miulla mitään tiettyä ruokaa ikävä oo, voileipähimoki meni ohi. Miun on pikkuhiljaa pakko alkaa suunnitella viimesiä päiviä Koreassa, ja ku mietin mikä päivä tulisin ja mietin juhannusta tekis mieli pian palata Suomeen. Tää ei oo sellanen koti-ikävä, vaan samalla tavalla ku jos tekee mieli matkustaa jonneki tekis mieli matkustaa Suomeen.

Mutta. Mie tiesin et näin tässä vois käydä. Se mitä mie en tienny oli se, et kotii palaamisen tekee vaikeeks se että oon kiintyny näihi ihmisiin eikä se että tykkään Koreasta liikaa. Jännää on se, että etenki tässä vaiheessa pitäis käyttää hyödyks jokainen tilaisuus kokea ja mennä jonnekin ja tehdä jotain uutta ja ihmeellistä, mutta nyt mie tunnen paljo tärkeemmäks käyttää hyväks tilaisuudet olla näiden ihmisten kanssa täällä. Koska kaikki turistinähtävyydet, kaupungit missä haluun käydä jne. ei katoo minnekään ainakaan ihan heti. Mut ku mie lähen tästä koulusta en välttämättä nää näitä ihmisiä enää ikinä. Reksin vaimo käski tulla käymään seuraavan kerra ku tuun Koreaan ja niin onneks voin tehdä, mut kaikki oppilaat ei oo täällä enää sillon ku se joskus tapahtuu. Do Hon kanssa ollaan vaihdettu yhteystiedot jo ja eilenki viestiteltiin skypessä vaikka ollaan vaan parin tunnin ajomatkan päässä toisistamme, mut sama ei oo muitten oppilaiden kohdalla.

Joten vaikka mie oon innoissani kotiin paluusta, samalla yks ja sama kysymys pyörii miun mielessä; miten mie pystyn jättämään nää ihmiset tänne? Ja välillä tuntuu etten pystykään. Miten sitä ylipäätään voi ketään koskaan jättää ja olla näkemättä enää koskaa uuelleen? tai ehkä oon vaa sentimentaalinen. Onpas syvällistä tekstiä.

En haluis pohtia vielä lähtemistä, koska haluun nauttia joka päivästä, mut on hankala estääkää itteää ajattelemasta. Ehkä sitä pitäis vaa unohtaa facebook ja kaikki muut sosiaaliset mediat ja erakoitua koreaa, unohtaa se pirun kalenteri ja olla vaan. Koska toista kertaa ei tule. Toiste en tässä koulussa tuu asumaan.

Tällä viikolla yks ilta ajeltiin Gokseongin ja Seokgokin välimaastossa sijaitsevalle tähtitornille. Oli kuulemma hyvät näkymät taivaalle, joten täydellistä pimeyttä ootellessa katottiin siellä parit lyhyet dokumentit sellaselta katossa olevalta valkokankaalta millasilta ne yleensä näyttää avaruusjuttuja. Sit päästiin kiipeemään yläkertaan jossa oli aukeava katto ja hienot kaukoputket joilla päästiin tiiraamaan läpi parit planeetat. Oli huikeeta! Tykkään tähtitieteestä joten se ilta oli ilta miun makuun. Nuorisolla oli erityisen hauskaa UV valaistulla käytävällä mikä sai valkoset vaatteet hohtamaan. 

Korealaiset tykkää kuumalla ilmalla mässätä vesimelonia (eli melonia lähes päivittäin), ja ne onki ylpeitä maukkaista vesimeloneistaan joita ei kuulemma saa mistään muualta. Ja tosi maukkaita vesimeloneja onki! Suomestaki tälläsiä löytyy, mut suomessa se on vähä tuuri peliä että saako maukkaan vai ei niin maukkaan. Manageri sano että amerikkalaiset vesimelonit hävii kuus nolla korealaisille. Ei siis pidä suunnata yhdysvaltoihi vesimelonien perässä :D

Elämä rullaa eteepäi ja mei koulun kanat ja ankanpoikaset kasvaa hurjaa vauhtia. Ne ankat on nii söpöjä! Enkun tunneista en oikeestaa enää stressaa, tää oikeesti on "tehkää mitä huvittaa" meininkiä eikä pelkästään meiän koululla. Seoulissa tajusin senki. Sen lisäks jaettiin ryhmät uudestaan ja miulla on nyt eri oppilaat ku aikasemmi (jos Dohoa ei lasketa) ja joiden enkun taso on alhasempi. Eipä mitään koska ne on kaikki miun hyviä kavereita :D sekin varmaa vaikuttaa asiaan, ku ollaan nyt kaikki niin tuttuja toisillemme.