after korea

Nyt näin parin kuukauden jälkeen oon jo täysin sopeutunut takaisin elämääni Suomessa. Ja jotenki oon ihan tismalleen samassa tilanteessa ku vuosi sitten (paitsi toisin ku vuos sitte, en oo ens keväänä menossa koreaan). Mutta siis elämän tilanne täysin sama. Tuntuu melkein ku sitä vuotta ei ois kulunu ollenkaan, ja toisinaan korea tuntuu niin kaukaselta täällä kotisuomessa. Tuntuu myös tosi kaukaiselta muistella sitä miltä tuntu kun oli vasta lähdössä. Se on niin erilaista olla nyt se kuka on kokenut sen, se keneltä tullaan kysymään millaista oli.

Aluks kotiutuminen oli hankalaa. Ekat päivät oli hirveitä. Jet lag sai miut nukahtamaan ysiltä illalla ja heräämään kolmelta aamuyöllä. Kesti viikko enne ku sain unirytmin normaaliks. Vielä koreassa ollessa sitä oli suht innoissaan tulemaan Suomeen ja oli vähän koti-ikävääkin ku ties et on pian menossa. Mutta Suomessa sitä sitte tajus että eipä täällä mitään ihmeellistä ole. 

Taisin olla aika masis ekat kaks viikkoa. Halusin vaan takas koreaan, kaikki oli niin outoa suomessa. Miulla meni melkein kuukaus kokonaan toipumiseen. Elikkä kaikki työ tulevat vapaaehtoset ja muut maailmanmatkaajat; varatkaa paljon aikaa kotiutumiseen. Ihan yhtä lailla iskee kulttuurishokki omassa kotimaassa jos on kauemmin poissa. 

Eniten miulla on ikävä korealaista ruokaa. Kaikki koreassa oleskelleet sanoo näin ja se on ihan totta! Aitoa aasialaista ruokaa ei suomesta, ainakaan lappeenrannasta, saa vaikka kiinalaisia ravintoloita löytyy peräti kolme kappaletta. On myös hauska huomata miten maku on muuttunu. Enne koreaa en välittäny sweet and sour kastikkeista mut korean jälkeen oon hulluna niihin. Chili ei myöskään tunnu samalla lailla. Korealaista riisiä ei voita mikään!!! Se riisi mitä meillä koulussa syötiin oli maailman parasta! 

Enough about food. Ruuan kanssa hyvä kilpailija on miun oppilaat. Miulla on kamalan ikävä kaikkia niitä suloisia naamoja! Pääsispä niitten kanssa hengailemaan. Onneks ollaan pidetty yhteyttä facebookin ja kakaotalkin kautta. Ekan kuukauden aika ikävä oli hirveä, mutta nyt sekin on jo lieventyny. Dohon kanssa vaihetaan edelleen kuulumisia joka viikko ja näin ollen tiiän mitä siellä tapahtuu. 

Jännää on että miun korea parantu huimasti suomeen paluun jälkeen. Parhaiten osasin aina kuullunymmärtää ja loppupuolella puhua, mutta nyt kumpaakaa ei voinu tehdä joten oli pakko opetella kirjottamaan sanat oikein. Aluks olin tosi hidas mutta nykyään pystyn kirjottamaan pitkät selitykset. Sinänsä uutta sanastoa en kai oo niin paljon oppinu nyt suomessa, lähinnä miten ne sanat kirjotetaan, lauseiden muotoa ja taivutusta jne. 

Kokemuksena tää koko homma oli aivan mahtava! Ehdottomasti suosittelen kaikille kiinnostuneille. Korealaiset on uskomattoman vieraanvaraisia ja tekee paljon sen eteen, että sinä tuntematon ulkomaalainen tuntisit olosi hyväksi heidän kotimaassaan. Sain paljon kaikkea hyvää enkä kokenut ollenkaan mitään erityisen pahaa, vaikken väitäkään että koko ajan olis elämä ollut pelkästään ihanaa. Olin tosi onnellinen siellä ja viihyin erittäin hyvin, sain paljon uusia ystäviä ja tapasin paljon hirveän ihastuttavia ihmisiä. Korea on miulle nyt vähän kuin toinen koti eikä sitä enää osaa katsoa turistin silmin. Vapaaehtoisen elämä koreassa on oikein maukasta ja hyvää aikaa. Ainut ongelma mielestäni oli, että projekti oli liian lyhyt. 3kk jälkeen en todellakaan ollut valmis lähtemään vielä kotiin. 

Tolla tavalla kun menee maailmalle sitä odottaa aina oppivan itsestään ja elämästä ja kaikesta paljon uutta you know what I'm talking about. Ja vaikka siellä oppiikin älyttömän paljon asioita, miulle ainakaan ei valjennut yhtään sen paremmin että mitä tahdon tehdä elämälläni. Se oikeastaan pahentaa asioita kun ihastuu tuolla lailla toiseen kulttuuriin ja maahan, koska sitten sitä on taas kahden vaiheilla. Siks alussa sanoinki että tuntuu ku aikaa ei ois kulunu ollenkaan, koska oon edelleen yhtä tietämätön kun lähtiessänikin.

Sen mitä siellä kyllä oppii - usko tai älä, omasta kulttuuristaan. Huomaa paremmin millasta suomessa on ja oppii myös arvostamaan sitä mistä tulee paremmin. Sitä tajuaa että ihmiset on perusominaisuuksiltaan ihan samanlaisia kaikkialla maailmassa ja kaikkialla eletään tavallista elämää. Silti se, missä syntyy ja kasvaa on se, mikä merkitsee eniten. Ja ainahan tuollainen kokemus kasvattaa ihmisenä.

Aion aivan varmasti mennä koreaan uudelleen, vaikka vaikea sanoa vielä milloin. Toivottavasti lähiaikoina (ja tällä tarkoitan parin vuoden skaalaa) Hongdaesta tuli miun lempipaikka Seoulista ja on niin kiva aatella miten hyvin siellä osas jo liikkua. Seuraavan kerran kun menee, ei oo enää kömpelö ensikertalainen. 

last days in korea

Oon ollu nyt yli 2kk Suomessa ja nyt vasta on tarpeeks intoa tulla kirjottamaan tänne loput sanottavat. Kiitos Allianssin miun blogilla on paljon lukijoita ja jotku saattaa haluta kuulla miten tarina loppuu ja muuteskin. 

Viimeset päivät koululla meni aika sumussa ja liian nopeesti. Miusta tuntuu että parina viimesenä päivänä vasta oppilaittenki tajuntaan alko iskeytyä että hei toi tyyppi lähtee täältä kohta ja ne selvästi käytti kaikki tilaisuudet jutella ja leikkiä miun kanssa. Viimenen päivä niitten kanssa oli sunnuntai päivä ja sillon jostain syystä oli ulkohommia. Ei ihan se miten oisin halunnu viettää viimesen päivän mutta tuossahan tuo meni :D Vasta illalla ruuan jälkeen alko meiän erityisohjelmat. Miulle ja Weipinille soitettiin taas rumpuja ja bändi esitti jopa kolme biisiä (<3) sekä katottiin meistä tehty video. Mitkään näistä ei tullu yllätyksenä koska viime päivät olin viettäny tiiviisti koululla joten tiesin mitä siellä tapahtu. Viime kerrasta viisastuneena otin kameran mukaan ja asetin sen tyhjälle penkille kuvaamaan koko ohjelman. Ihme kyllä en pahemmin itkeny ohjelmaa seuratessa! Itku tuli vasta sitten kun reksi laitto kaikki vuorotellen sanomaan meille jotain, kiitokset sun muuta. Oli kamalan surullista kuunnella kun toiset sanoo että oispa kiva jos saatais pitää teidät täällä. Etenki Jiminin kanssa itkettiin, meistä oli tullu niin läheisiä. Moonchan piti ihanan pitkän puheen enimmäkseen miulle, josta selvis että se on koko tän ajan nähny enemmän miun lävitse ku oisin koskaan osannu arvata. Se ties miten paljon tein töitä niitten eteen ja se arvosti sitä. Loppujen lopuks Moonchanista tuli miulle yks läheisimmistä ja tärkeimmistä henkilöistä siell. 

Lopuks mentiin ulos, jonne pimeys oli jo laskeutunut, ja sytytettiin iso kokko ja kuunneltiin musiikkia. Mie ja Weipin saatiin sytyttää se yhessä ja olo oli ku jollai olympia soihdun kantajalla. Se oli kyllä hauskaa. Kaikki yhessä vaan hengailtiin siinä kokon ympärillä ja me Jiminin kanssa tanssittiin :D poikien kanssa leikkisästi vitsailtiin ja Yeongsun kanssa oli ehdottomasti tehtävä bro hug koska aina lyötiin toisiamme :D mjoo hieno opettaja minä kyllä! 

Seuraavana päivänä me kaikki lähettiin juna-asemalle yhdessä. Oppilaat suuntas kotiin ja mie Weipinin kanssa lähettiin punkkaamaan Dohon kotiin. Sen isä on erityisen vieraanvarainen ja halus ottaa meiät luokseen. Junan ravintolavaunussa hengailtiin vielä yhdessä, mut sit oli pakko sanoo viimeset heipat (noh, muille paitsi Doholle tietty). Oli kamala kattoo poikien surulliset hymyt ku ne vilkutti miulle. 

Doholla Dohon isä vei meitä erilaisiin nähtävyyksiin mitä sillä puolella Koreaa nyt oli. Nehän asuu Jeonjun Jinan kaupungissa, ja Jeonju on yksi erittäin suosituista kaupungeista. Nähtiin kaikkea jännää ja otin paljon kuvia, syötiin hyvää ruokaa. Välillä kävin viimesen kerran koululla josta mentiin Weipinin kanssa Seoulissa käymään viimesessä järjestön tapaamisessa, jossa syötiin yhdessä ja jaettiin todistukset. Siinä hyvästeltiin kaikki vapaaehtoistyöntekijät, Weipin mukaan lukien. On yllättävän rankkaa lyhyen ajan sisällä hyvästellä paljon ihmisiä. Nyt oli kaikkien aika erota. Jokainen lähti omaan suuntaansa. Osa jäi vaan pariks päiväks shoppaamaan ja osa vähän pidemmäks aikaa matkustelemaan.

Minä itse hyppäsin jälleen junaan ja lähdin takaisin punkkaamaan Doholle ja vietin siellä viimeset puoltoista viikkoa. Käytiin edelleen eri paikoissa ja joinaki päivinä vaan hengailtiin, mikä sopi miulle oikein hyvin. Sitten, 20 päivä kesäkuuta, oli aika lähteä kotiin.