"Minulla on ikävä Doho hyungia", Yonho sanoi aamupäivällä perunoita kuoriessa. En voi muuta kuin yhtyä tuon pojan sanoihin. Niin miullakin. Toissapäivänä vierailin Do Hon kotona toista kertaa kun käytiin viemässä Doho kotiin muutamaksi päiväksi. Dohon isä ois halunnu et jään pitemmäks aikaa kylään, mut ei, meiän piti palata takaisin koululle. Ensi kerralla. Mutta milloin?
Vielä on viikkoja jäljellä ennen Suomeen paluuta, mut jo nyt palaaminen sekä innostuttaa että kauhistuttaa. Koska se lähenee ja teen lähes päivittäin sen virheen että selaan facebookista kavereiden kesäisiä tilapäivityksiä ja kuvia, niin vaikka täällä on ihan samalla tavalla turkasen kuuma kesä sitä ikävöi vähän Suomeen. Oon monesti nähny unta et meen suomalaiseen kauppaan ostamaan ruokaa korin täydeltä. Ei miulla mitään tiettyä ruokaa ikävä oo, voileipähimoki meni ohi. Miun on pikkuhiljaa pakko alkaa suunnitella viimesiä päiviä Koreassa, ja ku mietin mikä päivä tulisin ja mietin juhannusta tekis mieli pian palata Suomeen. Tää ei oo sellanen koti-ikävä, vaan samalla tavalla ku jos tekee mieli matkustaa jonneki tekis mieli matkustaa Suomeen.
Mutta. Mie tiesin et näin tässä vois käydä. Se mitä mie en tienny oli se, et kotii palaamisen tekee vaikeeks se että oon kiintyny näihi ihmisiin eikä se että tykkään Koreasta liikaa. Jännää on se, että etenki tässä vaiheessa pitäis käyttää hyödyks jokainen tilaisuus kokea ja mennä jonnekin ja tehdä jotain uutta ja ihmeellistä, mutta nyt mie tunnen paljo tärkeemmäks käyttää hyväks tilaisuudet olla näiden ihmisten kanssa täällä. Koska kaikki turistinähtävyydet, kaupungit missä haluun käydä jne. ei katoo minnekään ainakaan ihan heti. Mut ku mie lähen tästä koulusta en välttämättä nää näitä ihmisiä enää ikinä. Reksin vaimo käski tulla käymään seuraavan kerra ku tuun Koreaan ja niin onneks voin tehdä, mut kaikki oppilaat ei oo täällä enää sillon ku se joskus tapahtuu. Do Hon kanssa ollaan vaihdettu yhteystiedot jo ja eilenki viestiteltiin skypessä vaikka ollaan vaan parin tunnin ajomatkan päässä toisistamme, mut sama ei oo muitten oppilaiden kohdalla.
Joten vaikka mie oon innoissani kotiin paluusta, samalla yks ja sama kysymys pyörii miun mielessä; miten mie pystyn jättämään nää ihmiset tänne? Ja välillä tuntuu etten pystykään. Miten sitä ylipäätään voi ketään koskaan jättää ja olla näkemättä enää koskaa uuelleen? tai ehkä oon vaa sentimentaalinen. Onpas syvällistä tekstiä.
En haluis pohtia vielä lähtemistä, koska haluun nauttia joka päivästä, mut on hankala estääkää itteää ajattelemasta. Ehkä sitä pitäis vaa unohtaa facebook ja kaikki muut sosiaaliset mediat ja erakoitua koreaa, unohtaa se pirun kalenteri ja olla vaan. Koska toista kertaa ei tule. Toiste en tässä koulussa tuu asumaan.
Tällä viikolla yks ilta ajeltiin Gokseongin ja Seokgokin välimaastossa sijaitsevalle tähtitornille. Oli kuulemma hyvät näkymät taivaalle, joten täydellistä pimeyttä ootellessa katottiin siellä parit lyhyet dokumentit sellaselta katossa olevalta valkokankaalta millasilta ne yleensä näyttää avaruusjuttuja. Sit päästiin kiipeemään yläkertaan jossa oli aukeava katto ja hienot kaukoputket joilla päästiin tiiraamaan läpi parit planeetat. Oli huikeeta! Tykkään tähtitieteestä joten se ilta oli ilta miun makuun. Nuorisolla oli erityisen hauskaa UV valaistulla käytävällä mikä sai valkoset vaatteet hohtamaan.
Korealaiset tykkää kuumalla ilmalla mässätä vesimelonia (eli melonia lähes päivittäin), ja ne onki ylpeitä maukkaista vesimeloneistaan joita ei kuulemma saa mistään muualta. Ja tosi maukkaita vesimeloneja onki! Suomestaki tälläsiä löytyy, mut suomessa se on vähä tuuri peliä että saako maukkaan vai ei niin maukkaan. Manageri sano että amerikkalaiset vesimelonit hävii kuus nolla korealaisille. Ei siis pidä suunnata yhdysvaltoihi vesimelonien perässä :D
Elämä rullaa eteepäi ja mei koulun kanat ja ankanpoikaset kasvaa hurjaa vauhtia. Ne ankat on nii söpöjä! Enkun tunneista en oikeestaa enää stressaa, tää oikeesti on "tehkää mitä huvittaa" meininkiä eikä pelkästään meiän koululla. Seoulissa tajusin senki. Sen lisäks jaettiin ryhmät uudestaan ja miulla on nyt eri oppilaat ku aikasemmi (jos Dohoa ei lasketa) ja joiden enkun taso on alhasempi. Eipä mitään koska ne on kaikki miun hyviä kavereita :D sekin varmaa vaikuttaa asiaan, ku ollaan nyt kaikki niin tuttuja toisillemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti